Haku

Kulttuurimaisema muotoutuu

Keskisuomalaisen ”sydän Suomen” ihannemaiseman määritelmä löytyy Martti Korpilahden (1886–1938) sanoittamassa Keski-Suomen kotiseutulaulussa vuodelta 1920. Siinä kotiseuturakkaus yhdistyi männikkömetsiin, vaaramaisemiin ja vehmaisiin, jylhiin ja kirkkaisiin vesistöihin. Laulussa kuljetaan korpia kiertävien kapeiden polkujen kautta asumusten läheisyyteen. Viljelysmaiden reunoilla ja rannoilla kasvavat raitametsät ja karjan laidunnuksen myötä syntyneet koivikkohaat, kukkaniityt ja mansikkamaat liittyvät henkilökohtaisiin muistoihin, sukuun ja ystäviin.

Keski-Suomen kotiseutulaulu tarjosi luonnon- ja kulttuurimaiseman, joihin kuulija voi samaistua. Se tallensi keskisuomalaiseen maisemaan kuuluvat kumpuilevan maaston, karun ja vehmaan luonnon vaihtelun ja järvet ja vesistöt. Kotiseutulaulun vastine löytyy maalauksista, joiden kuvauspaikka on usein tiedossa, koska paikkaan kuuluminen oli tärkeää. Ajatus Keski-Suomesta alueena syntyi 1850-luvulla, mutta tuolloin esitetty toive omasta läänistä toteutui vasta vuonna 1960.

Maisemamaalaus on koettu hyvin suomalaiseksi ilmiöksi, mutta se liittyi taiteen kansainväliseen kehitykseen ja vakiintui kotimaiseen taiteeseen saksalaisen romantiikan ja ranskalaisen ulkoilmamaalauksen myötä 1800-luvun jälkipuolella. Maisemien aiheet ja kuvakulmat pysyivät vakiintuneina vuosikymmenestä toiseen. Suomalaisen maiseman perustyyppi oli korkean vaaran tai mäen päältä avautuva järvi- tai metsämaisema. Sen rinnalla esiintyi rajattu kulttuurimaisema, joka tarkasteli monipuolisesti ihmisten jättämiä jälkiä asuinympäristöissä ja koskemattomia metsien sisuksia. Maisemilla rakennettiin kansallista identiteettiä, luotiin uskoa kehitykseen, dokumentoitiin omaa aikaa, ihannoitiin mennyttä aikaa ja herätettiin tunnelmia niiden katsojissa. Aidoksi koettu Suomi löydettiin maaseudulta.

Männikkömetsät ja rantojen raidat,
laaksojen liepeillä koivikkohaat.
Ah, polut korpia kiertävät kaidat,
kukkivat kummut ja mansikkamaat!
Keitele vehmas ja Päijänne jylhä,
kirkkaus Keuruun ja Kuuhankaveen.
Vuorien huippujen kauneus ylhä;
ah, kotiseutua muistoineen.

Syntymäpaikka kun on sydän Suomen,
siis sitä suottako kiittelisin?
Täällähän aukeni ens’ elon huomen,
tänne ma toivon hautanikin.
Täällä on naapuri heimoni verta,
täällä on ystävä voittamaton.
Tänne, ah, tänne on kaipaus kerta;
täällä on kaikki mi kallista on!